todella levoton olo tänä iltapäivänä.pääsin onnekkaasti viime viikolla purkamaan sydäntäni ihmiselle, jolle olen jo jonkin aikaa halunnut sanoa tunteista ja muista maailmaani vavisuttavista asioista. se oli ikään kuin huumaa, kun yhtäkkiä vain huomasin avautuvani aivan vapaasti tälle ihmiselle. kiitostakin sain sillä, että hänkin taisi kertoa minulle hyvin henkilökohtaisia asioitaan.

tosiaankin, koko monituntinen keskustelu oli kuin käyty aivan jossain muualla planeetalla, jälkeenpäin en muista puhutuista asioista paljon muuta kuin hajanaisia lauseita ja katseita, sanoja sieltä täältä. en tiedä miten olla nyt. aivan kuin patoa oltaisiin rakennettu huolella, kauniiksi ja vahvaksi ja sitten se kaikkia ennakko-odotuksia vastaan purkautuukin, se kaunis pato purkautuu, ja vie kaiken mennessään ja jättää sen rakentajan ja asukin aivan tyhjäksi ja toimettomaksi.

padon rakentamiseen meni niin suunnattomasti turhaa energiaa, ja siihen käytettiin kaikki huomio ja tarkkaavaisuus, että sen purkaantuminenkin tuli nähtyä vain sivusilmällä, vain vilaukselta. sitten katsookin uudestaa, MITÄ, HÄH, MITÄ TAPAHTU MUN PADOLLE? ja huomaa että oho, no niin, sinne se meni, ehkä oikeastaan jollain oudolla tapaa helpottaa. urakka on ohi, ja nyt saa vaan ihmetellä ja miettiä että mitä nyt sitten.

samalla kun tietää, että pitäisi heti alkaa rakentamaan uutta ja vielä parempaa patoa, niin on vielä jotenkin ahdistunut ja uuvuksissa edellisestä. ahdistuneisuus tulee suurilta osin siitä, kun tietää, että seuraavan padon pitäisi olla edellistä vielä hirveän paljon parempi, koska nyt on osaamista ja kokemusta asiasta. toinen jalka on kuitenkin vetämässä luovuttamaan, mitä jos ei jaksakkaan, mitä jos kuitenkin jäisi paikalleen, ihmettelemään ja rauhassa suunnitelemaan uutta tekelettä.

kuitenkin tietää, että kohta tulee jokin itsestä riippumaton este, joka estää sen uuden padon rakentamisen, ja sitten se jää tekemättä kokonaan, ainakin tällä paikalla, tässä hetkessä, TÄMÄN IHMISEN KANSSA.